Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa uudesta poikaystävästäni. Kyseessä on erittäin avulias kaveri, joka on lähettyvillä aina tarvittaessa - ei tosin koskaan liian lähellä. Mutta aina, kun joku huolestunut äijänkäppyrä tulee tiedustelemaan, olenko yksin, on tämä superkiltti poikaystäväni joko ostamassa minulle jäätelöä, hankkimassa taksia tai varaamassa hotellia. Sama poikaystävä tulee ritarina paikalle, kun kansalaiskaartilainen huikkaa "Hola gringa, mitäs teet?" -"No soy gringa, soy de Europa, ja odotan poikaystävääni." Jos ylimääräistä huolenpitoa ei lasketa, ei yksin matkustamisessa ole ollut mitään ongelmaa. Aina löytyy joku, joka on menossa samaan paikkaan, näyttää bussipysäkit, kertoo missä jäädä pois ja miten pyyhkiä pylly. Enkä edelleenkään koe olleeni missään vaaratilanteessa; apua pyytämällä tuntuu ennemmin saavan paikalliset puolelleen, kuin punomaan juonia typerän hupakon pään menoksi.
Kuluneina päivinä on juhlittu niin ystävänpäivää, karnevaaleja, laskiaista, kiinalaista uuttavuotta kuin kandivalmistujaisianikin. Tarpeeksi paljon hyviä syitä lähteä kaupungista niin puskaan kuin tässä maassa ylipäänsä pääsee - tässä tapauksessa Los Llanoksen savannimaisemiin ihmettelemään anakondia ja kaimaaneita, kalastamaan piranjoja ja ratsastamaan pitkin peltoja. Matkaseurueeseen kuului neljä kiinalaista, joiden ansiosta tiedän, että nyt vietetään tiikerin eli siis MINUN vuottani ja että minun täytyy käyttää koko vuosi punaisia alusvaatteita karkoittaakseni pahat henget; virolainen pariskunta; italialainen vuorikiipeilijä sekä paikallinen oppaamme Jorge. Taisin saada uuden ystävän yhdestä kiinalaisesta, joka vieläpä asuu tässä parin korttelin päässä.
Ensimmäinen ilta paikallisen farmin campamientossa riippumatossa köllötellessä tuntui hitaaaaaalta ja piiiitkältä, näin suurkaupungin elämänrytmiin tottuneena. Mutta siinä vaiheessa, kun päivälämpötilat nousivat 40 asteeseen, aloin hiljalleen arvostaa paikallista rauhallista elämäntyyliä, nousemista kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan, nelituntisia siestoja kuumimpaan aikaan ja kylmiä suihkuja. Tänä aamuna kotimatkalla, kun yöbussi kökötti Caracasin liepeillä ruuhkaan jumiutuneena aamuviidestä aamukahdeksaan, tuli jo ikävä maaseudun rauhaan. Vietettyäni yön bussissa, kolme yötä riippumatossa ja vielä yhden yön bussissa, veikkaan että tänä iltana uni maistuu.
Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa uudesta poikaystävästäni. Kyseessä on erittäin avulias kaveri, joka on lähettyvillä aina tarvittaessa - ei tosin koskaan liian lähellä. Mutta aina, kun joku huolestunut äijänkäppyrä tulee tiedustelemaan, olenko yksin, on tämä superkiltti poikaystäväni joko ostamassa minulle jäätelöä, hankkimassa taksia tai varaamassa hotellia. Sama poikaystävä tulee ritarina paikalle, kun kansalaiskaartilainen huikkaa "Hola gringa, mitäs teet?" -"No soy gringa, soy de Europa, ja odotan poikaystävääni." Jos ylimääräistä huolenpitoa ei lasketa, ei yksin matkustamisessa ole ollut mitään ongelmaa. Aina löytyy joku, joka on menossa samaan paikkaan, näyttää bussipysäkit, kertoo missä jäädä pois ja miten pyyhkiä pylly. Enkä edelleenkään koe olleeni missään vaaratilanteessa; apua pyytämällä tuntuu ennemmin saavan paikalliset puolelleen, kuin punomaan juonia typerän hupakon pään menoksi. 
Kuluneina päivinä on juhlittu niin ystävänpäivää, karnevaaleja, laskiaista, kiinalaista uuttavuotta kuin kandivalmistujaisianikin. Tarpeeksi paljon hyviä syitä lähteä kaupungista niin puskaan kuin tässä maassa ylipäänsä pääsee - tässä tapauksessa Los Llanoksen savannimaisemiin ihmettelemään anakondia ja kaimaaneita, kalastamaan piranjoja ja ratsastamaan pitkin peltoja. Matkaseurueeseen kuului neljä kiinalaista, joiden ansiosta tiedän, että nyt vietetään tiikerin eli siis MINUN vuottani ja että minun täytyy käyttää koko vuosi punaisia alusvaatteita karkoittaakseni pahat henget; virolainen pariskunta; italialainen vuorikiipeilijä sekä paikallinen oppaamme Jorge. Taisin saada uuden ystävän yhdestä kiinalaisesta, joka vieläpä asuu tässä parin korttelin päässä. 
Ensimmäinen ilta paikallisen farmin campamientossa riippumatossa köllötellessä tuntui hitaaaaaalta ja piiiitkältä, näin suurkaupungin elämänrytmiin tottuneena. Mutta siinä vaiheessa, kun päivälämpötilat nousivat 40 asteeseen, aloin hiljalleen arvostaa paikallista rauhallista elämäntyyliä, nousemista kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan, nelituntisia siestoja kuumimpaan aikaan ja kylmiä suihkuja. Tänä aamuna kotimatkalla, kun yöbussi kökötti Caracasin liepeillä ruuhkaan jumiutuneena aamuviidestä aamukahdeksaan, tuli jo ikävä maaseudun rauhaan. Vietettyäni yön bussissa, kolme yötä riippumatossa ja vielä yhden yön bussissa, veikkaan että tänä iltana uni maistuu.
*click*
Hei vautsi, mmahtava blogi =)) Tähänhän jää koukkuun. Aikamoinen seikkailu sulla tuolla! Ja hienoa kuin tuommoinen poikaystävä löytyy ;) Kirjottele ahkerasti lisää, kiva tietää mitä sulle kuuluu!
VastaaPoista- Marianne
Poikaystäväsi on siis varusmiehille tuttu Arska.:) Saas nähdä/kuulla/lukea miten blondit lähisukulaisesi otetaan siellä vastaan...?
VastaaPoistaHmm, mä taidan seurustella saman tyypin kanssa...
VastaaPoistaKuules vanhempi tiikeri, veikkaan että Jennissä eritoten on pitelemistä, ettei se jää jonkun Enriquen matkaan. Ja äitikin hyvin säilyneenä varhaiskeski-ikäisenä saanee huomiota osakseen enemmän kuin Suomessa kymmeneen vuoteen.
VastaaPoistaUskon tuon kommentin äidistäsi. Ja ihan oikein. On hyvä että hän saa välillä huomiota. Ja Sinä itse olet aivan loistojuttu. Upeaa jatkoa! Anna elämän maistua!
VastaaPoistaKiitos Piipe! Puen molemmat juuttisäkkiin viikoksi, niin vältytään suuremmilta diplomaattisilta selkkauksilta. Ihanaa alkavaa kevättä koti-Suomeen!
VastaaPoista